torstai 16. syyskuuta 2010

Yksi hetki kodissa


Koti ei ole vain materiaa. Koti on ennenkaikkea "näyttämö" suurille tunteille. Vaikka siellä olisi yksin on se tärkeä kohtaaminen. Hiljentyminen oman itsen ääreen, itsensä kuunteleminen ja hyväksyminen.

Meidän kotia etsittiin aikoinaan tietoisina että sinne haaveiltiin pientä kuopusta. Sijainti oli tärkeä. Lasten koulu ja elämä tarvitsi käytännölliset puitteet. Löydettyämme tämän kodin iloitsin lautalattioista ja surin talon rumaa ulkokuorta (joka onneksi nyt on vaihdettu). Iloitsin myöskin talojen keskellä olevasta suuresta pihasta, jossa kuvittelin tulevan pikkuisen leikkivän.



Niin me asetuimme tähän kotiin. Nuoret sai toinen toistaan nopeammat tietokoneyhteydet (!) ja me aikuiset saimme oman huoneen kellariin jonne myöskin hioimme ja maalasimme pienen lastensängyn, sellaisen alle kaksivuotiaalle-mallin. Niinhän siinä kotiselvityksessä luki, alle kaksivuotias. Keskellä oli yhteiset tilamme joita edellisissä inserteissä kuvasin. Sinne ajauduimme, niinkuin vieläkin toistemme seuraan täyttämään tilaa jaetuilla kokemuksilla.

Seuraava katkelma on iso hetki elämässämme. Edellisenä päivänä olemme saaneet soiton Interpedialta. Saisimme pienen pojan, 10 kk vanha. Tänä päivänä istun yksin sohvalla. Minulla on suuri kirjekuori kädessä. Sisällä on meidän pikkuisen kuva. Odotan miestä kotiin. Olemme sopineet että jaamme hetken yhdessä. Hetki on pitkä ja minulla on kuin onkin paljon kohtaamista itsessäni kaikkine tunteineni. Lopulta mies kuitenkin saapuu ja nyt ajattelin laittaa katkelman päiväkirjastani.

"ja sitten odotettiin seuraavaa päivää ja postia. Posti hyvä ja jokapäiväinen postinkantaja. Tiedätkö, tänään tulee meidän ikioman pienen ihmisen kuva. Sen pienen josta uneksittiin jo muutama vuosi. Ja samalla logiikalla kuin aika on aina edennyt hetkestä toiseen, istuttiin sitten vierekkäin, minä ja mies: äiti ja isä! Enkä olisi itseni ellen olisi jännittänyt tätäkin kohtaamista niin paljon, että pyysin miestä katsomaan ensin. Aivan kuin rakkaus voisi olla kiinni kasvoista. Ja jos olisi, oli nämä kasvot koko rakkauteni kohde. Eikä mulla kestänyt montaa sekunttia rakastua.  Hetken sitä katsoo kasvoja vieraina ja sitten seuraavalla hetkellä siinä on se oma rakas pieni ihminen. Niin kävi synnyttäessäkin aikoinaan. Ensimmäinen hetki oli vieras ja se siitä seuraava oli tätä raastavaa rakkautta jota ei noin vain muotoilla paperille." 

Kuva yläkerrasta

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiva kun olet alkanut taas kirjoitteleen sivuillesi. Olenkin jo kaivannut niitä.Tullee niin lämmin mieli sydämmeen kun luen niitä. Kuvat huokuu lämpöä mikä teidän kodissa on. Onnea perheellesi.

Saila kirjoitti...

Ihana pieni suuri kertomus!

Dahlia kirjoitti...

Anonyymi ja Saila: Sitä tulee niin iloiseksi kun saa rohkaisevaa palautetta! =)

Anonyymi kirjoitti...

Vilken fin text... Sitter här med tårar i ögonen, fast jag borde jobba. Hmm...