maanantai 19. tammikuuta 2009

lapset ja retkikuntalaiset










Minulle tuli tällainen selkeä mahdollisuus blogitekstin tekemiseen. Kaikki mahdollinen muu on tehty, eikä minulla ole mitään syytä olla varmistamatta, että satunnaisella kävijällä voisi olla jotain vaihtelua käydessä täällä sivuillani. Johan noita meidän koiria (edellinen kirjoitus) on nähty.

Lähdin perjantaina viikonlopunviettoon ylennettynä emännäksi kahdelle viehättävälle pikku neidille, joilla oli syntymäpäivän vietto mielessä. Kysymyksessä oli toki oma neito ystävänsä kanssa. Suunitelma oli seuraava; Äiti, minä siis, lämmitän torpan ja vien heidät sinne päivänä a ja haen päivänä b. Mielellään ilman suurempia murehtimisia (riittää ettei näy päällepäin). Niinpä ajelimme kohti lämmitettyä torppaa, joka vaati paria patteria ja jatkuvaa tulta -16 asteen pakkasella. Sinne jäivät suklaakakkujen, elokuvien, pizzojen ja raksujen kanssa metsän keskellä (24 km kotoa). Ajomatkalla sai sopivasti huudataa Abbaa; ...if you change your mind, I'm the first in line..ba baba baaa ba-ba *vihellys vihellys*.

Minun osuus oli siis päällepäin aika vaatimaton. Sen sijaan kotona katselin kelloa ja mietin milloin tohdin soittaa (ja tekstata) tarkistaakseni että kaikki on hyvin. Olihan tytär tokaissut, ettei heillä hätää, mutta että kyllä hän miettii miten sä tuon murehtimisen kanssa...Lapsethan omaa kuudennet ja seitsämännet aisit meidän vanhempien sisälle. Muistan vain itse kuinka jännittävää oli partiolaisena retkeillä kavereiden kanssa (Anna-Kaisa, muistatko Svartedalin kummitusjutut?! Mä taisin pelätä eniten!). Seuraavana päivänä hain retkikunnan pois ja tytöt olivat yhtä kokemusta rikkaampia! Tytöt ja minä selvisimme;-)

Lasten kokemusten kautta sitä elää ikäänkuin monta juttua samaan aikaan. Eipä ihme, ettei elämä tunnu tyhjältä. Omien juttujen lisäksi riittää kaikenlaista myötäelämistä, ihan tekemiseen asti. Ei ihme, että odotan seuraavaakin lasta yhtä suurella innolla. Muistan kun siskoni kanssa joskus juttelimme siitä, miten yllätyksenä lasten myötä tullut murehtiminen tuli. Niiden jututhan on itselle välillä koettelevampia kuin omat. Siitäkin yksinkertaisesta syystä, ettei niitä voi itse kontrolloida vaan he elävät sitä omaa elämäänsä, jonka rinnalla minä saan astella, tukien ja rakastaen. Puolesta en voi kuitenkaan moniakaan asioita tehdä (vaikka tähän ikään mennessä olisinkin oppinut paljon). Mutta tuosta tuesta vielä, monet ovat ne hetket kun lapset kertovat juttujaan koulusta ja kaverimaailmasta ja pääsen heidän kanssa miettimään mikä avuksi. Olen todella iloinen tästä luottamuksesta!

Minä ja mies katsottiin eilen elokuva nimeltä "Magnolia". Siinä esiteltiin monia ihmiskohtaloita, jotka lopulta nivoutuivat yhteen. Elokuva käsitteli rehellisyyttä itseä ja muita kohtaan (näin minä sen ymmärsin) ja anteeksiantoa. Elokuva kesti yli kolme tuntia mutta piti otteessaan ihan hyvin.
Olen hyvin tietoinen, että kun meidän pikkuinen tulee, saattaa pitkät elokuvaillat jäädä sikseen. Tankkaan nyt sitten näitä hetkiä. Ja silti, olen maailman malttamattomin odottaja tällä hetkellä. Tuntuu kuin "raskausviikkoja" olisi pitkästi yli sen 40!!

Kuopus sanoi minulle eilen että haluaa tehdä minun kanssa läksyt, ei kuulemma siksi että minä osaan (häh?) mutta mun kanssa tunnelma oli kuulemma kohdillaan. En muista koska olisin saanut yhtä hienon kohteliaisuuden! Joten kaikesta huolimatta, elämä lasten kanssa tekee minut onnelliseksi!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Tunnelmallisia kuvia!